"Päätin, etten kiinny hevosiin enää"

Ihmisen ja hevosen suhde on murroksessa. Kysyimme kolmelta hevosten kanssa kasvaneelta naiselta, miten heidän suhteensa hevosiin on muuttunut vuosikymmenien kuluessa.

Charlotte Baltzar ja Pikku-Paula. KUVA: Marja Isoniemi

Hevosten oikeudet kokivat keväällä viraalihetken, kun viisiottelija Annika Schleu ja hänen valmentajansa Kim Raisner pahoinpitelivät Saint Boy -nimisen hevosen katsojien silmien edessä Tokion Olympialaisissa. Helsingin eläinsuojeluyhdistys kommentoi tapausta lausunnolla, jossa vaadittiin hevosen aseman päivittämistä viisiottelussa välineestä harrastuskumppaniksi.

Välineellinen suhtautuminen hevoseen ei kuulu ainoastaan viisiottelun tai olympialaisten maailmaan, vaan on laajalle levinnyt kulttuurinen normi. Tässä jutussa hevosharrastajina 90- ja 2000-lukujen Suomessa kasvaneet Charlotte, Verna ja Jasmina kertovat, miten heidän suhtautumisensa hevosiin on muuttunut vuosien kuluessa, ja miksi heille saattaa nykyään riittää hevosen katsominen kunnioittavan etäisyyden päästä.

Charlotte Baltzar, 29

Somemarkkinoinin valmentaja ja kahvialan sekatyöläinen

Hevosen elekielen lukeminen on minussa sisään rakennettuna, koska olen kasvanut ravihevostallilla. Tallissamme oli kymmenisen ravuria, ja tein siellä perushoitoa ja olin joskus mukana ajamassa. Meillä oli yleensä yksi hevonen jota minä voin ratsastaa, ensin Shetlanninponi ja sitten vähän isompia hevosia. Myöhemmin ala-asteella aloin käydä ratsastustunneilla. Hevoshulluus ei rajoittunut pelkästään tallille. Luin hevoslehtiä, leikin leikkihevosilla ja tykkäsin katsoa sarjoja ja elokuvia joissa oli hevosia. Hopeaharja oli suosikkini.

“Päätin, etten kiinny hevosiin enää”

Ihan pienenä en pelännyt mitään. Ratsaskoulullakin menin mielelläni hevosilla joita muut jännittivät. Teininä sairastuin vakavasti ja koin olevani todella hauras. Hevosilla on valtava elämänenergia, ja minusta alkoi tuntua että jään niiden jalkoihin. Hevosten kanssa oleminen oli siihen asti ollut kivaa ja iso osa identiteettiä, mutta se lakkasi tuottamasta iloa. Minulla on vieläkin pelkoja hevosiin liittyen. Siihen on voinut vaikuttaa sekin että isäni oli ylihuolehtivainen. Hän valvoi, minkä hevosten kanssa olin tekemisissä, eikä esimerkiksi halunnut että olen tiettyjen orien kanssa yksin. Kun vertasin itseäni muihin ikäisiini hevostyttöihin joiden vanhemmat pitivät tallia ja asuivat siellä, huomasin että he saivat tehdä paljon enemmän kuin minä, ja että minua oli opetettu pelkäämään enemmän.

Kun olin alle kymmenvuotias, suomenhevosruuna joka oli lempihevoseni lähti muualle koulutettavaksi. Se lähti tallistamme muualle valmennukseen, eikä tullut isän lupailuista huolimatta koskaan takaisin. Jossakin vaiheessa kovetin itseni ja päätin, etten kiinny hevosiin enää. Se johti siihen, etten reagoinut niin voimakkaasti, kun joku hevonen lähti. Nyt jälkeenpäin ajatellen huomaan, että se on kasvattanut tietynlaista tunnekuormaa, jota en ole purkanut. Hevosiin liittyy paljon surua ja vaikeita asioita: kuolemaa, menetyksiä, sairastumisia, loukkaantumisia ja onnettomuuksia.

“Onko ratsastus edes asia, jossa haluan olla hyvä?”

Kun siirryin ratsastamisesta ponien ja minihevosien näyttely- ja kasvatustoiminnan puolelle, jonkin aikaa tuntui siltä että olin lopettanut ainoan asian, jossa olin hyvä. Mietin pitkään, oliko se virhe. Sitten aloin kyseenalaistaa, onko ratsastus edes asia, jossa haluan olla hyvä, ja onko se hyväksi hevoselle.

Hevosharrastuksen aloittaminen menee usein niin, että ihminen laitetaan hevosen selkään ja hän opettelee rastastamaan. Halusin uutta näkökulmaa hevosten kanssa olemiseen, ja menin luonnollisten hevosmiestaistojen kurssille, jossa työskentely lähtee maasta käsin. Luonnollisten hevosmiestaitojen lähtökohta on, että sekä ihminen että hevonen ovat rentoja, ja yhteystieto tapahtuu hienovaraisella kommunikaatiolla. Opin hevosen elekieltä ja pienien vihjeiden ymmärtämistä syvemmällä tasolla kuin aikaisemmin.

Kun muutin pois kotoa Helsinkiin, en nähnyt ponejani ja hevosiani enää yhtä paljon kuin aikaisemmin, mutta kävin kuitenkin viikonloppuisin hoitamassa niitä. Sen jälkeen kun myimme viimeisimmät minihevoset ja ponit nelisen vuotta sitten, en ole oikeastaan enää ollut tekemisissä hevosten kansa. Minulla ei ole aikaa eikä halua omistaa omaa hevosta enää. Vaikka hevosiin liittyvät tunteet ovat ristiriitaisia, olisi kiva säilyttää jonkinlainen yhteys niihin.

Nykyään mietin paljon sitä, minkälaisissa elinoloissa hevosella on oikeasti hyvä olla. Hevosta ei ole luotu siihen, että se asuu tallissa ja sillä ratsastetaan suorakaiteen muotoista kenttää ympäri tunteja putkeen. En kuitenkaa ole ehdoton näissä asioissa. Pohdin ja kyseenalaistan, mutta pyrin olemaan tuomitsematta.

Minulla ei ole hinkua päästä ratsastamaan, enkä edes pystyisi siihen tällä hetkellä terveydellisistä syistä. En tyrmää rastastamista kaikissa olosuhteissa, mutten menisi enää tavallisille ratsastustunneille vaikka pystyisinkin. Vuosia sitten kävin hetken aikaa tunneilla, jotka pohjautuivat siihen, että käytetään istuntaa kuolainten sijaan, ja mennään löysillä ohjilla. Sillä tallilla hevosten hyvinvointi oli iso prioriteetti, ja opettaja halusi opettaa tavalla joka on hevoselle mukava. Vaikka se oli ratsastustallien paremmasta päästä, lopulta hevoset kuitenkin kiersivät kenttää monta tuntia päivässä.

“Hevonen on saaliseläin, ja käyttäytyy sen mukaisesti”

Kaikkien olisi hyvä tietää hevosta lähestyessä, että ne ovat saaliseläimiä ja käyttäytyvät sen mukaisesti. Jos kävelee hevosen kanssa ja vastaan tulee iso kivi, hevonen saattaa pelätä tai väistää sitä. Ihminen ei usein ymmärrä, miten herkkä hevonen on esimerkiksi äänille. Saatetaan päästää lapsikatras juoksemaan kirkuen hevosia päin, tai kaahataan autolla ratsukon ohi liikenteessä. Ihmiset tulevat usein vieraan hevosen luo ronskisti, vaikka hevonen on herkkä eläin ja tuntee pienenkin kosketuksen. Jos ei tunne hevosta eikä tiedä minkälaiseen kosketukseen se on tottunut, kannatta lähestyä harkitusti.

Keskustelu hevosten hyvinvoinnista on turhan polarisoitunutta. Sen sijaan, että keskusteltaisiin asioista asioina, on paljon leimaamista ja syyttelyä puolin ja toisin. Hevoset ovat monelle rakas harrastus ja toisille jopa elinkeino. Kun joku sitten tulee kyseenalaistamaan, että onko toimintasi hyväksi hevosille, reaktiot ovat vahvoja. Uskon että sen takana on myös sitä että ihmiset tiedostavat asioita ja kokevat jonkunlaista syyllisyyttä. Paljon on myös sitä, ettei tajuta että omassa toiminnassa olisi mitään väärää. Toivoisin, että hevosten hyvinvoinnista voitaisiin keskustella avoimesti ja paremmassa hengessä.

Verna Vilppula, 30

Eläinkäyttäytymistieteilijä eli etologi

Olen ollut lapsesta saakka eniten kiinnostunut eläimistä. Varhaislapsuudessani meillä ei ollut lemmikkejä isän allergioiden vuoksi. Halusin kovasti aloittaa ratsastuksen, sillä ajattelin että siten voin olla lähellä eläimiä. Minulla oli kuitenkin itsehillinnän kanssa

ongelmia, ja isä sanoi että minun täytyy tasoittua vähän, ennen kuin pääsen hevosen selkään. Kahdeksanvuotiaana pääsin ensimmäistä kertaa ratsastustunneille.

Tapasin läheisimmän lapsuudenystäväni bussissa kun olimme molemmat matkalla tallille, ja viikoittaisten ratsastustuntien lisäksi leikimme hevosia monta tuntia päivässä. Laukkasimme metsässä, sekä harjasimme sammaleisia kiviä ja roikkuvia kuusenoksia. Meillä oli myös vihkotalleja ja suunnittelimme tallien pohjapiirrustuksia. Ala-asteella opettelin koodaamaan koska halusin hienon virtuaalitallin.

Äidilläni on tallessa kirja, johon hän kokosi vuosittain tietoja minusta lapsena. Kirjassa lukee, että jo kuusivuotiaana toiveammattini oli ratsastaja. Valmistuin Ypäjän hevosopistolta 13 vuotta myöhemmin. Suoritin siellä kaksoitutkintona hevosenhoitajan tutkinnon ja lukion. Opiskelujeni aikana aloin ratsuttaa hevosia työkseni. Ratsuttamisessa hevonen totutetaan ratsastamiseen. Se lähtee liikkeelle ihmiseen painoon totuttamisesta ja perusliikkeistä, joista siirrytään pikkuhiljaa vaativampiin liikkeisiin.

“Ratsastustalli on sukupuolentutkimuksen näkökulmasta mielenkiintoinen ympäristö”

Ratsastustallien ilmapiiri on tyypillisesti hirveän hierarkinen, ja olen nähnyt ja kokenut talleilla paljon simputusta. Sukupuolentutkimuksen näkökulmasta ratsastustallit ovat tosi mielenkiintoinen ympäristö. Olen pohtinut paljon sitä, että ratsastus on ainoa harrastus missä nainen saa näyttää kaapin paikan, ja olla kyvykäs, voimakas ja maskuliininen. Hevosen odotetaan tekevän joka hetki mitä ihminen haluaa ja tätä pidetään hyvin koulutetun hevosen merkkinä. Olin nuorena voimakastahtoinen ja hurjapäinen, ja minulla oli huonot sosiaaliset taidot. Talliympäristö oli sellainen, jossa pärjäsin hyvin, ja sain harrastuksen myötä kunnioitusta myös ratsastusympyröiden ulkopuolella. Tiesin aina, että hevosmaailmassa oli joku pielessä, mutta oli koukuttavaa kun temperamenttini oli siellä vahvuus.

Uskon, että olen kyseenalaistanut toimintatapoja hevosten kanssa jollain tasolla aina. Luin positiiviseen vahvistamiseen perustuvasta naksutuskoulutuksesta ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana Anu Ojalan Eläinrakas Julia - kirjasarjasta. Yhdessä kirjoista päähenkilö näkee hevosen pahoinpitelyn ja haluaa auttaa sitä. Aina jos ratsastusvalmentaja tai -opettaja oli katsomassa, tein asiat voimakkaasti, mutta kahdestaan hevosten kanssa olin paljon lempeämpi. En uskaltanut poiketa normeista auktoriteettien läsnäollessa. Alkoi muodostua

käsitys siitä että tavat, joita näin kaikkialla, eivät toimi. Keski-Euroopassa ratsutalleilla työskennellessäni näin myös rajuja hevosten pahoinpitelyjä.

“Ihmisen tarina hevosesta ei perustu todellisuuteen”

Neljä vuotta Ypäjältä valmistumisen jälkeen sain asiakkaat, jotka kysyivät paljon kysymyksiä. He pyysivät, että ratsuttaisin heidän hevosensa mahdollisimman eettisesti, eikä minulla ollut hajuakaan mitä se voisi tarkoittaa. Heidän kanssaan perehdyimme pihattoihin, kengättömyyteen ja kuolaimettomuuteen.

Taustani myötä olisin voinut lähteä yliopistoon opiskelemaan hevostieteitä. Ne kuitenkin katsovat hevosta ihmisen näkökulmasta. Halusin uutta näkökulmaa, ja päädyin Englantiin opiskelemaan etologiaa eli eläinkäyttäytymistiedettä. Siellä opiskelin hevosen näkökulmaa; esimerkiksi niiden yhteiskuntarakenteita ja käyttäytymistä ilman ihmisen läsnäoloa.

Lähdin alunperin talleille koska halusin lähemmäksi eläimiä. Tuntuu, että oikeastaan pääsin lähemmäs ihmisen kuvitteellista fantasiatarinaa eläimistä. Löysin itseni populaarikulttuurin rakentamasta maailmasta, joka väritetään eläinten päälle. Hevoslehdet, -sarjat ja -elokuvat joiden parissa vietin aikaa lapsena, tarjoavat tätä maailmaa. Niiden hevoskäsitykseen on otettu paljon piirteitä fantasiakoira-käsityksestä. Siinä eläin omasta tahdostaan mahdollistaa ihmiselle asioita, joihin emme muuten pystyisi, ja on ikuisen lojaali ihmistä kohtaan. Koska haluamme ratsastaa hevosella, itse eläin täytyy usein sivuuttaa. Ihmisen tarina hevosesta ei perustu todellisuuteen. Hevonen on ensisijaisesti kiinnostunut muista hevosista.

Nykyään en tee hevosten kanssa oikeastaan mitään, mitä tein ennen. Ratsastus on jäänyt. Lukemani hevosten selkätutkimukset ovat muuttaneet suhtautumistani paljon. Ratsastus on aina riski hevosen selälle. Minulla ei ole enää odotuksia eläimiä kohtaan. Minulle riittää, että kohtaan ne niiden omilla ehdoilla. Olen alunperin kouluratsastaja, ja siinä eläimen subjektius hämärtyy. Olen siis muuttanut toimintaani paljon. Olen huomannut, että hevoset haluavat olla enemmän luonani kun siihen ei liity pakkoa vaan vaihtoehtoja ja keskustelua.

“On ongelmallista, että kuka tahansa voi omistaa eläimiä”

Etologina tutkin, millaista on hevosen luonnollinen käyttäytyminen ja oppiminen, ja miten sen hyvinvointia voidaan mitata. Autan työkseni ihmisiä, jotta he pystyisivät toteuttamaan eläimen toiveet vankeudessa mahdollisimman hyvin. Opetan myös eläinten käyttäytymiseen ja hyvinvointiin liittyvää tietoa.

Hevonen on luonnonolosuhteissa yksi maailman menestyneimpiä lajeja ja hurjan mukautuvainen. Se kestää ihmisen luomia olosuhteita usein kuitenkin huonosti. Monesti hevoset pääsevät ulos vain muutamaksi tunniksi päivässä, ja niiden aitaukset ovat liian pieniä liikkumiseen. Hevosta saa Suomessa lainsäädännön puolesta pitää yksin karsinassa tai tarhassa, kunhan sillä on näköyhteys muihin hevosiin. Kuulen kuitenkin säännöllisesti hevosista, jotka asuvat kotitalleilla kokonaan yksin. Kuten ihminen, hevonen on ehdottomasti sosiaalinen eläin, eli se ei voi kehittyä ja olla hyvinvoiva ilman läheisiä suhteita lajitovereihin. Myös sisäsiittoisuus urheiluhevosten jalostuksessa on ongelma.

Hevosen pito on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Se vaatii paljon resursseja ja siksi näen, että hevosia pitäisi olla ihmisen oloissa vähemmän. On ongelmallista, että kuka tahansa voi omistaa eläimiä vaikka edellytyksiä kuten tietotaitoa, tilaa tai rahaa olisi niukasti. Hevosalalla eettiset kysymykset alkavat olla pinnalla. Alan yleiset käytännöt ovat 30-50 vuotta tutkittua tietoa jäljessä, eikä toimintatavoilla ole usein minkäänlaista tieteellistä pohjaa. Uskon, että iso muutos on jo alkanut.

Jasmina Amzil, 30

Ekonomi, Ruskeat Tytöt ry:n tominnanjohtaja ja median ja markkinoinnin sekatyöläinen

Lapsuudenkotini oli lähellä Soukan hevostallia Espoossa. Kävimme siellä isäni kanssa katsomassa kanoja, vuohia ja hevosia. Rakastuin hevosiin täysin. Muistan, että katsoin tallityttöjä ihailevasti. Isä sanoi että mene ratsastamaan, mutta pelkäsin tallityttöjä liikaa. Kun menin ekalle luokalle, äitini antoi minulle luvan aloittaa ratsastuksen kerran viikossa kaverini Petran kanssa.

Ratsastuksesta tuli nopeasti iso osa identiteettiä. Hurjapäänä tykkäsin erityisesti esteratsastuksesta, ja estekisoihin liittyvästä adrenaliinista. Kisaamiseni oli kuitenkin aika vähäistä ja pian siitä tuli rahakysymys. Olisin luultavasti päätynyt lajissa pidemmälle jos olisin voinut ratsastaa enemmän, mutta en voinut ottaa yhtä tai kahta ratsastustuntia enempää. Kunnon kisaura olisi vaatinut myös ajallista sitoutumista perheeltäni. Ympärillä pyöri oli paljon poniäitejä, mutta oma äitini oli aina töissä.

“Aloin nauttia hevosen kanssa olemisesta enemmän kuin ratsastuksesta”

Kotitallillani oli hyvä ilmapiiri. Ratsastus eroaa monesta muusta harrastuksesta siinä, että siellä sekä tehdään töitä että harrastetaan. Tallilla on tietty hierarkiaa, koska jokaisen täytyy opetella tietyt asiat, ennen kuin saa mennä hevosen lähelle. Se tarkoittaa sitä, että jotkut saavat mennä jonkun hevosen lähelle, toiset eivät. Hierakia voi tietenkin tuottaa myös huonoa ilmapiiriä.

Samat ongelmat, joita teineillä on ulkomaailmassa, tulevat myös tallille, ja siellä voi olla kiusaamista ihan samalla tavalla kuin vaikka koulussa.

Kun aika ja raha eivät riittäneet kisaamiseen, harrastukseni meni siihen suuntaan, että otin vuokra- ja hoitoponeja, joita hoidin ja ratsastin. Lisäksi menin usein kilpailevien ystävieni mukaan kisahoitajaksi. Ajan kuluessa aloin nauttia hevosen kanssa olemisesta enemmän kuin ratsastuksesta. Lopetin lukiossa ratsastamisen ajanpuutten vuoksi, ja koko harrastus jäi useammaksi vuodeksi.. Viime vuosina olen tekemisissä vain satunnaisesti ystävien hevosten kanssa.

“Hevosharrastus oli ensimmäinen feministinen koulu”

Lapsena kuuluin Pollux-hevoskerhoon ja luin paljon hevoskirjoja ja -lehtiä, kuten Hevoshullua ja Villivarsaa. Serkkuni teki keppihevosia, joilla leikimme, ja rakensimme luokkani heppatyttöjen kanssa esteitä ja hypimme niitä. Kirjoitin yläasteella hevosesseen, jonka opettaja luki koko luokalle. Sain siitä täydet pisteet mutta minua nolotti, koska luokan pojat kiusasivat heppatyttöydestä. Ratsastusharrastus on ollut todella naisvaltaista Suomessa, ja noloa juuri siksi että se liitetään naiseuteen. Se oli minulle tavallaan ensimmäinen feministinen koulu.

Marokossa hevosten kanssa näkyy enemmän miehiä, ja huomasin siinä suuren kulttuurieron kahden maan välillä jo lapsena. Kukaan ei kuitenkaan koskaan katsonut pahalla, kun olin itse hevosten kanssa Marokossa. Siellä hevosiin liittyy monien kansojen kulttuuriperintöä. Hevosmaailma kuvataan usein tosi valkoisena, ja minulle on edelleen tärkeää nähdä representaatiota siitä, että suhde hevosiin on ollut tärkeä monille kansoille. Seuraan Ebony Horse Club Brixtonia Instagramissa. Se on projekti, jossa on tehty hevosten kanssa tekeminen mahdolliseksi kaupunkilaisnuorille.

“Olen alkanut kyseenalaistamaan, miksi eläimiä on vankeudessa”

Olen aina pyrkinyt olemaan hyvä eläimille, jos vaan olen tiennyt miten. Jos en ole tiennyt miten, en ole voinut toimia sen mukaisesti. Olen nähnut talleilla joskus tosi huonoa käyttäytymistä hevosia kohtaan. Nykyään kyseinalaistan paljon niistä asioista, joihin ratsastusmaailma perustuu. Toivoisin että eettisistä kysymyksistä olisi puhuttu ja välitetty enemmän talleilla.

Jossain vaiheessa aloin löytää netistä keskusteluja eettisistä kysymyksistä. Hevostalli.net -sivuilla puhuttiin siitä, missä tallilla hevoset pääsevät ulos tarpeeksi ja minkä kokoiset boksit missäkin oli, ja opin niistä asioista lisää vanhemmilta hevosihmisiltä.

Vuosien aikana suhtautumiseni eläimiin on muuttunut. Olen alkanut ymmärtää ihmisen valta-asemaa suhteessa muuhun luontoon. Lapsena meillä oli koira, kissoja, kilpikonnia ja jyrsijöitä, mutta olen alkanut kyseenalaistamaan, miksi eläimiä on vankeudessa. Jos olen hevosten kanssa tekemisissä tai hankin koiran, haluan miettiä, miksi ja miten sen teen. Ehkä olen sen takia ajautunut pois hevosmaailmasta.

Jos haluaa olla tekemisissä eläinten kanssa, on hyvä aloittaa kysymällä itseltään miksi. Ihmiset ovat hevosten kanssa tekemisissä eri syistä, jotkut huvin tai kilpailun vuoksi, toiset siksi että se on elinkeino. Yhtä tärkeää kuin miksi tehdään, on kysyä miten tehdään. Haluan oppia lisää hevosen ehdoilla tekemisestä. Johtaja-ajattelu, jossa ihminen johtaa hevosta tahdonvastaisesti, ei tunnu enää oikealta tavalta olla hevosten kansa. Nykyään hevosten katsominen ja niiden tuoksu voi olla minulle ihan tarpeeksi. Ympyrä on siltä osin sulkeutunut.