Riippumaton media elää luottamuksesta

Luottamuksen heikkeneminen voi pahimmillaan rapauttaa median roolia yhteiskunnallisena toimijana ja vallan vahtikoirana. Toimittaja-kirjailija Anu Silfverberg näkee kritiikin tarjoavan yhden ratkaisun luottamuksen ylläpitoon.

Kuva: Photo Kozyr/Shutterstock.com

Huoli kansalaisten alenevasta luottamuksesta uutismediaa kohtaan on saanut uutta virtaa pandemian myötä. Luottamus mediaan on tärkeää itsestäänselvistä syistä: epäluotettavaa journalismia ei joko lueta tai siihen ei uskota. Tietoa etsitään silti ja tämä luo mahdollisuuksia niille, jotka pyrkivät levittämään vaihtoehtoisia totuuksia.

Kansainvälisten tutkimusten mukaan suomalaisten luottamus mediaa kohtaan on verraten korkea. Reuters-instituutin vuoden 2020 tutkimuksessa 56% suomalaisista luotti uutisiin (suurimpaan osaan uutisista suurimman osan ajasta), mikä oli saman tuloksen saaneen Portugalin kanssa korkein tutkittavista maista. Luottamus on kuitenkin ollut laskusuuntainen myös Suomessa. Lisäksi väestöryhmien välillä esiintyy vaihtelua, esimerkiksi nuoret luottavat uutisiin vähemmän kuin vanhemmat ihmiset.

Tutkimustuloksiin on hyvä suhtautua tietyllä varovaisuudella, sillä ne vaihtelevat jonkin verran riippuen esimerkiksi kysymyksenasettelusta. On kuitenkin selvää, että median kohtaamat haasteet, kuten epävarmat työolot, oikeistopopulismin nousu ja viestintäympäristön muutos etenkin sosiaalisen median myötä ovat yhtä todellisia täällä kuin muuallakin.

Neljäs valtiomahti

Oikeistopopulismin uusi nousu on haastanut median toimintatapoja. Mediaa on jopa suoranaisesti syytetty Donald Trumpin valinnasta presidentiksi ja myös Brexitin kohdalla kriittinen katse kääntyy usein mediaan. Populismin nousun syyt ja lieveilmiöt nähdään tosin vähintäänkin yhtä usein liittyvän sosiaalisen median kasvavaan vaikutukseen, kuin perinteisen median haasteisiin.

Populisteilla on tapana esittää media epäluotettavana ja puolueellisena. Median riippumattomuus onkin yksi osa-alue jota kohtaan kriittisyys kasvaa myös Suomessa. Suomessa mediaa ovat kritisoineet muun muassa Perussuomalaiset, joiden kannattajat myös nousevat tutkimuksissa esille alhaisen medialuottamuksen ryhmänä.

Luottamuksen vahvistamiseksi on esitetty vaihtelevia ratkaisuja. Näistä toimittaja-kirjailija Anu Silfverberg uskoo etenkin avoimen kritiikin voimaan. Silfverberg on kirjoittanut kritiikin tärkeydestä muun muassa verkkojulkaisu Long Playn perjantaikirjeessä.

“Kun olin nuorena toimittajana Hesarissa, vanhemmat kollegat opettivat, että kritiikki pitää ottaa vastaan, se on ikään kuin kunnia-asia”, Silfverberg muistelee.

“Lähtökohta oli että edustamme neljättä valtiomahtia. Meillä on paljon valtaa, jolloin lukijoilla joilla on paljon pelissä journalismin kanssa on oikeus esittää kritiikkiä.”

Mutta ala oli tuolloin hyvin erilainen, Silfverberg huomauttaa. Nykyään kritiikkiä pursuaa jokaisella sosiaalisen median alustalla, sähköposteihin ja kommenttiosioihin. Yhä useammin kyse on asiallisen palautteen sijaan suoranaisesta häiriköinnistä. Kun tämä yhdistetään työolojen muutoksiin on ymmärrettävää, ettei kritiikkiä aina ole helppo ottaa avosylin vastaan.

“Näen että sosiaalisen median ja populismin nousua on seurannut tietynlainen defensiivisyys, jossa kritiikki koetaan herkästi hyökkäyksenä tai kiusaamisena. Ymmärrän sen hyvin ja tunnistan saman myös itsessäni”, Silfverberg kuvaa.

Silfverberg näkee kuitenkin kritiikin tärkeänä journalismin kehitykselle. Hän toivoisi lisää etenkin toimittajien välistä palautteen antoa, sillä nimenomaan toimittajat tuntevat alan käytännöt ja ohjeistukset ja osaavat arvioida sisältöä niiden kautta.

“Journalismi ei hyödy siitä, että olemme defensiivisiä. Toivoisin enemmän sisäistä kritiikkiä, sellaisen yhteisen tunteen luomista ettei kyse ole kiusaamisesta vaan arvokkaasta keskustelusta.”

Vinoumat ja luottamus

Medialukutaidon tärkeyttä ja lähdekriittisyyttä on viime aikoina korostettu. Kritiikistä ei kuitenkaan ole hyötyä ellei sille olla vastaanottavaisia.

Kriittisyys on tärkeää myös siksi, etteivät edes luotettavat tahot ole erehtymättömiä. Mediaan kohdistuvat syytökset vinoutuneesta uutisoinnista eivät ole hatusta vedettyjä, sillä tutkimuksissa uutissisällöstä löydetään tiettyjä vinoumia. Tämä ei ole medialle erityispiirteistä, vaan vinoumia on kaikessa mitä ihmiset tekevät akateemisesta tutkimuksesta terveydenhuoltoon ja tekoälyyn. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että ne olisivat väistämättömiä tai harmittomia.

Tunnistetaanko vinoumia suomalaisella mediakentällä?

“En usko että niitä tiedostetaan läheskään tarpeeksi. Vinoumat eivät tarkoita että toimittajat olisivat pahoja ihmisiä, vaan että olemme kaikki vähän vajaavaisia ja joskus on hyvin vaikea nähdä omaa nokkaansa pidemmälle”, Silfverberg kuvaa.

Silfverberg näkee esimerkkejä ilmiöstä korona-uutisoinnissa.

“Tässä on keskiluokan etätöistä jo aika paljon kirjoitettu”, hän naurahtaa.

Entä millaisia vinoumia tutkimukset ovat havainneet? Esimerkiksi etnisyyteen ja uskontoon liittyen aihetta on tutkittu suhteellisen paljon. Tulokset voi monella tapaa tiivistää iltapäivälehtien uutisointiin Uuden-Seelannin Christchurchin terrori-iskusta.

Kyseinen uutisointi keräsi kritiikkiä muun muassa tavasta, jolla tekijä esitettiin. Häntä kuvailtiin esimerkiksi “enkelimäiseksi lapseksi” ja “pieneksi blondiksi pojaksi”, kun taas terrorismi-sanaa käytettiin säästellen. Tekijän kerrottiin olleen mukava ihminen joka järjesti ilmaista urheilutoimintaa lapsille. Iskut kuvattiin enimmäkseen eristäytyneenä tapahtumana tekijän elämässä, jonain joka vaati osakseen selityksen.

Tällaisessa inhimillistämisessä ja pyrkimyksessä ymmärtää terrori-iskujen tekijöitä ei sinänsä ole mitään väärää. Ongelmallista se on siksi, että ei-valkoisten teot uutisoidaan erilaisen linssin kautta. Kansainvälisissä tutkimuksissa on esimerkiksi havaittu, että terrorismi sanana yhdistetään herkemmin ei-valkoisiin ja muslimeihin ja että terrorismista uutisoidaan vähemmän jos kyseessä on viharikos.

Vinoumat eivät rajoitu terrorismiin. Viidestä suomalaisesta sanomalehdestä koottu tutkimusaineisto totesi uutisten antavan muslimeista monoliittisen, yksipuolisen ja väkivaltaisen kuvan. OECD:lle vuonna 2019 laaditussa kansallisraportissa katsottiin noin vuoden aikana julkaistuja maahanmuuttoa käsitteleviä artikkeleja. Näistä selvä enemmistö käsitteli rikollisuutta, joskin on huomioitava että Oulun raiskausuutiset sijoittuivat tutkimusjaksolle.

Mediaa ja maahanmuuttoa käsittelevässä mediatutkimuksen kirjassa “Maahanmuutto, media ja eduskuntavaalit” puolestaan todettiin journalismissa olevan tutkimusten perusteella havaittavissa “useita rakenteellisia vinoutumia, jotka ovat olleet omiaan synnyttämään negatiivista käsitystä maahanmuutosta ja maahanmuuttajista”. Samassa pohdittiin, etteivät siirtolaiset välttämättä tunnista itseään median esityksistä, mikä voi osaltaan lisätä heidän marginalisoitumistaan.

On kuitenkin tärkeää tehdä ero puolueellisuuden ja vinoumien välille. Vinoumat ovat ajatusmalleja tai ennakkoluuloja, joita niiden haltija ei välttämättä itsekään tunnista. Ongelma niistä voi tulla esimerkiksi hyvin homogeenisissä ryhmissä, joissa jaetut ajatusmallit muodostuvat käytännöiksi.

Vinoumia voi niiden luonteen vuoksi olla vaikea havaita. Sen sijaan puolueettomuuden ja riippumattomuuden varmistamiseksi on olemassa lukuisia toimintamalleja ja ohjeistuksia ja niitä käsitellään myös Journalistin ohjeissa.

Virheiden korjaaminen

Journalistin ohjeissa käsitellään myös virheiden korjaamista. Virheiden läpinäkyvä korjaaminen on tärkeää sekä luottamuksen, että tiedonvälityksen kannalta.

“Joskus näkee sellaista, että ensin joku julkaisee vääriä tietoja, jonka jälkeen toinen media julkaisee jutun jossa on oikeat tiedot. Jos ensimmäinen julkaisu ei korjaa virhettä voi lukijalle helposti syntyä käsitys, että tässähän on kaikenlaisia väitteitä, että tämä on kaikki jotenkin suhteellista”, Silfverberg kuvaa.

Samaan ongelmaan päädytään, jos virheellisestä jutusta tehdään oikaisun jälkeen “jatkojuttu”, jonka sanoma on muuttunut.

“Eli otetaan maksimaalinen julkisuus ulos siitä, että ollaan alun perin lähdetty tekemään juttua vähän populistisesti. Minusta pitäisi enemmänkin avata mikä meni pieleen, sen sijaan että uutisoidaan ensin että ‘tadaa, tämä on näin!’ ja sitten seuraavana päivänä että ‘se ei olekaan näin’”, Silfverberg sanoo.

Virheet ovat toki noloja. Niiden läpinäkyvämpi avaaminen antaisi kuitenkin lukijalle paremmat työkalut arvioida kiistanalaisia tai epäselviä väitteitä jatkossa, sekä loisi luottamusta siihen ettei virheelliseen tai vinoutuneeseen tietoon suhtauduta kevyesti.

Journalismin yhteiskunnallisen tehtävän tärkeyden valossa luottamus ja läpinäkyvyyden tarve korostuvat. Usein ihmisten luottamus ei vaadi virheettömyyttä vaan pikemminkin ymmärryksen virheiden tai vinoumien synnystä sekä keinoja arvioida niitä. Tähän avoin ja asiallinen kritiikki ja sen vastaanottaminen voisivat olla yksi vastaus.