• Halima

Pääkirjoitus: Tieteen jakaminen empiriaan ja ideologiaan hämärtää totuutta

Helsingin Sanomien tuore pääkirjoitus “Ilmiantoja ja tappouhkauksia korkeakoulussa” luokitteli akateemisen tutkimuksen karkeasti tieteen ytimeen ja siitä kauempana oleviin, enemmän ideologisiin yhteiskunnallisiin ja humanistisiin aloihin. Twitterissä kokeneet tutkijat kommentoivat kirjoitusta huomauttamalla jaottelun vanhanaikaisuudesta ja väitteen itsensä ideologisuudesta.


Tieteenalojen jakaminen “koviin” ja “pehmeisiin” on vanha ja kiistelty, minkä vuoksi sen toteaminen faktana herättää hämmennystä. Kysymys on vaikea jo siksi, että eri tieteenaloja on vähintäänkin haastava verrata, sillä on hyvin eri asia tutkia yksittäistä solua kuin kokonaisia ihmismassoja. Eräs taloustieteen professori kommentoi osuvasti taloustieteen vertaamista tähtitieteeseen toteamalla, että kuu ei väistä kun siihen yrittää laskeutua. Talous sen sijaan väistää: se reagoi ennustuksiin ja odotuksiin.


Sivustakatsojan on helpompi kritisoida sosiaalitieteitä, sillä ne ovat usein meitä lähempänä. Useimmilla on kokemusta esimerkiksi äänestämisestä, mutta ei niinkään aivojen puhdistusjärjestelmästä. Aiheen taustaa enemmän ymmärtämättä voi helposti tulla tunne, että tietää mistä puhutaan.


Aikamme suuret haasteet, kuten ilmastonmuutos ja eriarvoisuus, vaativat kuitenkin muutakin kuin niin kutsuttuja kovia tieteitä. Dikotomia on myös siksi hämäävä, että tieteillä on paljon yhteistä. Ne jakavat useita yhteisiä metodeja ja noudattavat samoja tieteellisiä periaatteita.


On olemassa tuloksia, jotka viittaavat tarpeeseen vahvistaa metodologiaa niin kutsutuissa pehmeissä tieteissä, mikä liittynee osaltaan juuri haastavampiin tutkimuskohteisiin. Fakta on kuitenkin se, että useissa pehmeiksi kutsutuissa tieteissä käytetään paljon empiirisiä tutkimusmenetelmiä ja kovissa teoriaa. Mitä tulee ideologiaan, ei ole olemassa täysin neutraalia tai objektiivista tiedettä, sillä inhimilliset tekijät kuten vinoumat vaikuttavat molemmissa.


Ulkopuoliselle ideologia näyttäytyy kenties helpoiten yhteiskunnallisilla aloilla, joista useimmilla on mielipide, toisin kuin esimerkiksi siitä, millaista nestehoitoa leikkauspotilas tarvitsee perioperativiisesti. Tärkeintä kummassakin on kuitenkin se, että tiede pyrkii aktiivisesti ulkopuolisten vaikutusten minimoimiseen. Tämä pätee kaikkeen tieteeseen.


Ideologiseksi syytetään usein sellaista tutkimusta, joka ei sovi omaan maailmankuvaan tai agendaan, vähän kuten medialle on populismin nousun myötä yhä enemmän tehty. Ideologiasyytösten sijaan pitäisi kuitenkin katsoa tapaa jolla tiedettä tai journalismia tehdään. Miten se perustelee väitteensä ja kuinka se on onnistunut kuvaamaan tai ennustamaan maailmaa aikaisemmin? Muuten sivustakatsoja voi helposti saada kuvan, että kaikki on jollain tapaa suhteellista, eikä tieteellinen tutkimus ole välttämättä sen uskottavampaa kuin Helsingin Sanomien pääkirjoituskaan. Ja ennen kaikkea: jos jokin tutkimus tai uutinen ei miellytä, kyse on varmaan ideologiasta. Kriittisyys on hyvästä, mutta väitteet täytyisi jotenkin perustella. Muuten faktan ja fiktion raja hämärtyy.


Tieteen jaottelu tai kritisointi ei varsinaisesti ollut pääkirjoituksen tärkein sanoma. Teksti pohti miten ”Yhdysvalloista Suomeen rantautunut intersektionaalinen ideologia” kuohuttaa yliopistoja ja taidekenttää ja on ilmeisesti vaarassa johtaa tilanteeseen, jossa voimme vain toivoa ettei ketään tapettaisi.


Tämän tyyppinen väite kuulostaa tutulta. Tämä johtuu siitä, ettei teema ole Suomelle erityinen vaan samantyyppisiä väittämiä on viime vuosikymmenen aikana kuultu eri muodoissaan läpi länsimaiden. Usein tällaisten väitteiden yhteydessä puhutaan kulttuurimarxismista, joka viittaa Yhdysvalloista lähtöisin olevaan salaliittoteoriaan. Sen tulkinnat vaihtelevat, mutta yksi yleisimmistä näkemyksistä pelkää vasemmisto-liberaalia ideologiaa edustavien henkilöiden valtaavan hiljalleen kulttuuri-ja tiedeinstituutioita, mikä uhkaa johtaa sananvapauden kaventumiseen mm. poliittisen korrektiuden kautta.


Intersektionaalisuuteen, kuten muihinkin ajatusmalleihin ja liikkeisiin liittyy haasteita ja uhkia. Se, miten ne suhtautuvat esitettyihin uhkakuviin on kyseenalaista. On joka tapauksessa huolestuttavaa, jos maamme suurin media linjaa tietyt tieteenalat lähtökohtaisesti “enemmän ideologisiksi”. Myös siksi, että näillä tieteenaloilla voisi olla paljon annettavaa myös medialle ja journalismille. Herää kysymys: Onko media riittävän kiinnostunut omasta toiminnastaan ja sitä koskevasta tutkimuksesta?


Ensi viikolla ilmestyvässä riippumattoman median luottamusta käsittelevässä artikkelissa pohdimme tätä kysymystä ja mediakritiikkiä laajemmin.